"Miksi annat minun juosta jälestä näin pitkältä, mikset kohota katsettasi maasta?"
Cass, joka sanomalehdellä koetti peittää kömpelösti ommeltua paikkaa housunlahkeessaan, vastasi sammaltaen, ettei hän ollut nähnyt neitiä.
"Ette siis tahallanne pitänyt silmiänne maahan naulattuna?"
"En", sanoi Cass.
"Miksette enää käy koskaan poikkitiellä? Miksette vastannut viestiini sormuksen mukana?" kyseli tyttö nopeasti peräkkäin.
"Ettehän lähettänyt minulle mitään muuta, kuin sormuksen!" vastasi Cass ja heitti samalla punastuen salavihkaisen katseen ajomieheen.
"Sormushan oli aivan kylliksi — hassu!" Cass levitti silmänsä niin selälleen kuin voi. Ajomies nauroi. Neiti tarkasti rattaita. "Ajaisin mielelläni näillä rattailla kappaleen matkaa — ne näyttävät niin oivallisilta." Samalla katsoi hän veitikkamaisesti ympärillään seisoviin töllistelijöihin, jotka verkalleen loittonivat. "Saanko minä?"
Mutta Cass pani lujimmasti vastaan. Ajopelithän olivat niin likaiset, hän ei voinut vastata edes siitä, oliko se terveellistäkään; neiti istuisi niin huonosti, itsekin ajaisi hän niillä vain muutamia kyynäröitä; ja sitte saattoi neiti tärvellä pukunsa.
"Niin, pukuni!" sanoi tyttö katkerasti. "Pukuni tietysti on ennen kaikkea otettava huomioon. Entä sitte?"
"Ihmisistä se olisi niin kummallista ja lopuksi he luulisivat, että olen pyytänyt teitä siihen", jatkoi Cass epäillen.