"Ei ole epäilystäkään, että hän tarkottaa sinua, Cass", sanoi kolmas.
"On aivan kuin olisi nimesi ilmotuksessa."
Neiti Porterin tähden, ja hieman itsensäkin, ei Cass ollut maininnut, että sormus jälleen oli hänen hallussaan, ja ilmeisesti oli myöskin "kukkulan Kalle" pitänyt suunsa. Cass ei voinut nytkään sanoa mitään ilmaisematta salaisuutta, ja hän oli iloinen, että sormus oli lakannut näyttelemästä pääosaa jutussa. Tosin oli hänkin tavattoman utelias tietämään, mitä mahtoi piillä siinä, että nyt etsittiin ensi sijassa häntä ja jätettiin sormus sivuasiaksi. Miksi pantiin niin suurta painoa juuri löytäjään?
"Näetkös?" sanoi Drummond vastaten toisen lausumattomiin ajatuksiin, "tuo tyttö — sillä tietysti siinä on tyttö mukana pelissä — on lukenut uutiset lehdissä ja on niinsanoakseni pihkaantunut sinuun. Nyt on se aivan samantekevää, kuka hänen Cassinsa oli tai on, sillä nyt on hän ilmeisesti jättänyt hänet omille hyvilleen."
"Ja täydellä syyllä — miksi hän on hukannut tytön sormuksen eikä sitte antanut kuulla mitään itsestään", keskeytti hänet joku, joka tunsi myötätuntoa tytön huolia kohtaan.
"Ja se jalo, romantillisen ritarillinen uskollisuus, jolla sinä säilytit sormusta, on ilmeisesti käynyt hänen sydämelleen", jatkoi Drummond unhottaen samalla, kuinka pisteliäästi ennen oli suvainnut puhua juuri tästä tunteesta. Koko leiri oli syöpynyt siihen uskoon, että kaikki siihen asti olivat suosineet ja osottaneet ritarillista tunnetta, joka nyt niin silmiinpistävästi palkittaisiin. Kaikki olivat varmat siitä, että hän, neiti, oli ilmotuksessa mainitun pankkiirin tytär, etteikä voinut otaksua muuta kuin että onnellinen isä heti olisi valmis anteliaasti ottamaan Blazing Starin suojelukseensa. Jolleikaan sulhasella ollut täällä mitään sukulaisia, käsitettiin hyvin, että sellainen paikka, josta löytyi kihlasormuksia ja, kuten Jim Fanquies lisäsi, "oli miehiä, jotka osasivat käyttäytyä", olisi paras, mihin saattoi sijottaa pääomiaan. Ja sama tuntehikas virginialainen vei myös Cassin syrjään kuiskatakseen hänelle seuraavat jalomieliset sanat: "Jos niin kävisi, ettet sinä sujuisi tytön kera yhteen, kuten tietenkään et voi ihmisen kera, jolla on punainen tukka ja joka on nilkku" (leiri oli ilman mitään aihetta koristanut ilmotuksen salaperäisen kirjottajan näillä vähemmän viettelevillä ominaisuuksilla), "niin voit luottaa minuun. Sinunhan tarvitsee vain tuoda esiin, että minä tunsin sormusta kohtaan samaa kunnioitusta kuin sinäkin ja että minä tahdoin aina lainata sen sunnuntaisin. Jos siitä sitte tulee jotakin, no, niin jaamme tasan keskenämme."
Sangen tärkeä kysymys oli, kuinka Cass pukeutuisi, ja tämä kysymys käsiteltiin yhdessä, sillä häntä pidettiin yleensä leirin edustajana. Puku, joka hänellä oli tällä kertaa, ei tietysti sopinut lainkaan, sitä mieltä olivat kaikki muut paitsi Fanquies, joka ehdotti, että "hänen piti mennä tytön luo aivan sellaisena kuin oli ja siten osottaa, että hän sulasta rakkaudesta oli unhottanut kaiken muun." Mutta Cass väitti mitä innokkaimmin tätä vastaan ja häntä kannattivat toiset toverit. Ilmottamalla lehdessä saatiin takausta vastaan lainaksi valkoiset housut purjekankaasta, punainen paita, musta silkkinen kaulaliina ja panamahattu. Drummond, joka oli naimaton, lainasi hänelle paksun vihkisormuksen, hieno viittaus, arveli hän, ja viime hetkessä koristi Fanquies vielä kaulaliinan jättiläissuurella kultakvartsisella rintaneulalla. "Se tulee viittaamaan kullanrunsauteen meidän seudullamme, eikähän vanhuksen (vanhimman toiminimessä Bookhamin pojat) tarvitse tietää, että olen sen voittanut pelissä San Fransiskossa", sanoi Fanquies. "Jos luovutat tytön minulle, niin voit antaa neulan minulle takaisin, jotta minäkin voin sillä koettaa onneani." Cass sai neljäkymmentä dollaria matkarahaksi ja koko joukkokunta saattoi häntä poikkitielle, jossa hän pääsi postivaunuun, samalla kuin satoja onnentoivotuksia lähetettiin hänen jälkeensä huiskovien hattujen ja revolverin laukausten muodossa.
Tarvitsee tuskin sanoa, ettei Cass ottanut osaa toveriensa yli ääriensä kuohuviin toivomuksiin ja että hän kokonaan torjui heidän naimasuunnitelmansa. Samalla kuin hän leikillään oli suostuvinaan kaikkeen, piti hän kuitenkin hiljaisuudessa oman päänsä. Mutta asiassa piili kuitenkin jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa, ja vaikkakin hänellä oli selvä tunne siitä, että oli ainaiseksi luopunut unelmistaan, oli hänestä kuitenkin suloista tietää, että ne sentään kerran voisivat toteentua. Ei hän ollut millänsäkään siitäkään, että neiti Porter joka tapauksessa saisi tästä kuulla ja silloin tyttö katuisi sitä, ettei ollut kunnioittanut hänen tunteitaan kuten ne ansaitsivat. Jos joku upporikas tyttö tosiaankin oli kiintynyt häneen, niin hän tahtoi näyttää neiti Porterille, että hänen tähtensä oli valmis luopumaan loistavimmistakin mahdollisuuksista.
Istuessaan aivan yksin matkavaunun katolla, harjotti hän yhtä niistä tyynnyttävistä puheista, joita mielikuvitusrikkaat ihmiset aina laittavat, mutta joita sentään ei todellisuudessa pidetä siten kuin ne on ajateltu. "Rakas neiti Porter", puhutteli hän ajurin selkää, "voitteko te luulla, että minä myisin elämäni ainoan rakkauden inhan voiton hinnasta, kun minä kuitenkin uskollisesti säilytin nuoruuteni unelman, joka tuskin oli muuta kuin hourekuva?" Tämän pienen, sievän puheen sepittäminen ja laususkeleminen vei häneltä kokonaisen tunnin työn. Ja vaihtelun vuoksi muutti hän muutamia sanoja ja laususkeli yhtä runollisesti ja yhtä suureksi tyydytyksekseen: "Rakas neiti Porter! Voitteko te luulla, että minä pysyisin uskollisena ainoalle rakkaudelleni, kun minä kuitenkin luovun nuoruuteni unelmista" j.n.e. Mutta silloin johtui myös hänen mieleensä, että koko asia saattoi tulla sekavammaksi, jos tuntematon, kun kaikki kävi ympäri, olikin köyhä — sillä neiti Porterin sanottiin olevan varoissaan.
Pankkihuoneen "Bookhamin pojat" näkeminen ei tehnyt mitään salaperäistä vaikutusta. Se näytti perin käytännöllisesti liiketarpeita silmälläpitäen rakennetulta, lasiovineen, joista lisäksi muutamat olivat seposen selällään. Kenenkään mieleen ei luulisi johtuvan uskoa täällä jollekin salaisuuksia, jotka epäilemättä leviäisivät koko huoneustoon. Cassin valtasi epämääräinen tunne, ettei hän eikä hänen kertomuksensa ja löytämänsä aarre kuulunut tänne, tähän realismin temppeliin. Suurimmasti hämillään piti hän käsissään kääröä, joka sisälsi sormuksen ja sanomalehden uutisineen, ikäänkuin täten tahtoisi todistaa tarkotustensa rehellisyyden. Lähinnä seisova kirjanpitäjä otti käärön hänen kädestään, avasi sen, käänteli sormusta ja pani uudestaan takaisin sanoen: "Seuraava liike, nuori mies; viereinen ovi!" Sen jälkeen kääntyi hän toisen kundin puoleen. Cass meni ovelle, näki ainoalla silmäyksellä, että "seuraava liike" oli panttilainakonttori, ja palasi takaisin salamoivin silmin ja punakoin kasvoin. "Olen täällä erään sanomalehdessä olleen ilmotuksen tähden", alotti hän uudestaan.
Kirjanpitäjä heitti katseen hänen kaulaliinaansa ja kultakvartsineulaansa ja sanoi lyhyesti: "Paikka täytettiin toissapäivänä — emme tarvitse enää ketään."