Cass punastui vihasta. Mutta Blazing Starissa ei ollut tapana jättää vastaamatta hävyttömyyksiin. Hän sanoi: "Jos tarkotatte omaa paikkaanne, niin en epäile, että yhdessä käden käänteessä voisi saada paikan tusinalle teidänIaisianne. Mutta minä tulen tänne tämän ilmotuksen johdosta. Jollei vanha Bookham itse ole saapuvilla, niin lähettäkää tänne joku hänen täysikasvuisista pojistaan. Sanomalehti ilmotuksineen ja ympärillä seisovain nauru ei jättänyt tekemättä vaikutustaan. Nuori, nokkaviisas kirjanpitäjä poistui, ja palattuaan kehotti hän Cassia seuraamaan itseään sisempään huoneeseen. Cass tunsi jälleen rohkeutensa vaipuvan, kun hän näki edessään harmaan miehen, jonka koko ulkonäkö, jonka kasvonpiirteet, puhe ja ryhti oli jyrkin vastakohta Cassille, sormukselle ja sille romantilliselle kertomukselle, joka sormukseen siirtyi. Nuori mies kertoi lyhyesti juttunsa ja näytti aarteensa. Pankkiiri heitti siihen tuskin katsettakaan ja kysyi kärsimättömästi:
"Missä ovat paperinne?"
"Paperini!"
"Niin! Todistus, että olette sama henkilö. Sanotte nimenne olevan Cass. Millä voitte näyttää sen toteen? Kuinka muuten voin tietää, kuka te olette?" Tunteelliseen ihmiseen ei minkäänlainen halveksuminen tee niin musertavaa ja hämmentävää vaikutusta kuin se, että hänen epäillään esiintyvän väärällä nimellä. Cass tunsi olevansa kaksin kerroin loukattu siitä, ettei hänen sanojaan uskottu, koskei hänellä tällä hetkellä ollut mitään, jolla olisi voinut näyttää ne toteen. Pankkiiri katseli häntä terävästi, mutta ei epäystävällisesti. "No hyvä", sanoi hän vihdoin. "Asia ei oikeastaan koske minua; jos teidän tiedonantonne tyydyttävät rouvashenkilöä, jonka asiamies oikeastaan olen, niin onhan kaikki kuten pitää ollakin. Uskon kyllä, että niin on laita, mutta kaikessa tapauksessa varotan teitä, jollei niin olisi asianlaita. Olen tehnyt teille muutamia kysymyksiä, koska tahdon säästää rouvashenkilöä joutumasta petturien kanssa tekemisiin — mutta te ette näytä olevan sellainen. Tässä on kortti. Hyvästi!"
"Neiti Martimer." Ei siis pankkiirin oma tytär. Blazing Starin ensimäinen toive haihtui kuin tuhka tuuleen. Mutta rikas täytyi hänen sentään olla, muuten ei kai pankkiiri olisi niin huolellisesti koettanut suojella häntä petkuttajilta. Hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan oli Cass aikoja sitte lakannut ajattelemasta.
Kortilla mainittu osote ei ollut kaukana. Pamppailevin sydämin painoi Cass kellonnappia ulkonäöltään kunnioitusta herättävässä talossa ja vietiin salonkiin. Hän aavisti, että tämä huone usein muutti asujaa; sillä oli vivahdus, joka on omituinen huoneustoille, jotka ovat muhkeimmasti kalustetut vuokrattavaksi, ja kun ovi aukeni ja pitkä nainen tummassa surupuvussa näyttäytyi kynnyksellä, näki Cass heti, ettei hän soveltunut nykyiseen ympäristöönsä. Hymyillen hymyä, joka väikkyi maailmaan tottuneen luonnollisuuden ja surullisen umpimielisyyden välillä, viittasi hän Cassin istumaan.
Miss Martimer oli vielä nuori, vielä kaunis, edelleen puettu viimeisen muodin mukaan ja edelleen sangen puoleensa vetävä. Ensi tervehdyksestä siihen saakka, jolloin he sanoivat hyvästit, ymmärsi Cass, että neiti oli hänestä hankkinut perinpohjaiset tiedot. Siten hän tosin vapautui näyttämästä toteen että oli sama henkilö, mutta hän tunsi sentään alemmuutensa neidin rinnalla. Hän tunsi kiusallisesti oman nuoruutensa ja kokemattomuutensa tämän naisen läsnäollessa.
"Toivon teidän uskovan minua", alotti neiti, "kun sanon, että syy, miksi teen teille kysymyksiäni, on ainoastaan se, että etsin sydämelleni tyynnytystä." Hän jatkoi surumielisesti hymyillen: "Jos asiat olisivat toisin, olisin jättänyt jutun oikeudellisesti tutkittavaksi ja keskustelun teidän kanssanne jollekin kylmäverisemmälle henkilölle, joka olisi ollut vähemmän kiintynyt asiaan. Mutta minä luulen, ei, minä tiedän, että voin luottaa teihin. Me naiset olemme tosin hupakoita, kun puhumme vaistostamme, ja heti kuultuanne kertomukseni on teillä syytä luulla, ettei pidäkään luottaa siihen — mutta eikö totta, en pety, kun edellytän teissä myötätuntoa, joka antaa tällaiset heikkoudet anteeksi?" Hän säesti kysymystään ylen surumielisellä hymyllä, painoi huulensa lujasti yhteen ja puristi suonenvedontapaisesti toisella kädellään toista. "Sanotte, että löysitte sormuksen kadulta noin kolme kuukautta sitte, ennen — ennen kuin — tiedätte kyllä, mitä aion sanoa — ennen kuin ruumis löydettiin."
"Niin."
"Ajattelitte silloin, että joku ohikulkija on pudottanut sen?"