"Mutta mitä varten oikeastaan olette kutsunut minut tänne?" kysyi Cass, syvästi liikutettuna siitä surusta, jota oli joutunut todistamaan.
"Siksi, että tahdon päästä varmuuteen!" sanoi nainen hurjasti. "Ettekö voi ymmärtää ettei nainen, kuten minä, voi elää epävarmuudessa. Mutta sitäpaitsi voitte olla minulle avuksi. En ole kutsunut teitä tänne ainoastaan rasittaakseni teitä surullani: Teidän on otettava minut mukaanne sinne, mistä löysitte sormuksen, mistä löysitte ruumiin, paikkaan, jossa — jossa hän lepää haudattuna. Mutta teidän täytyy osata asettaa niin, ettei kukaan näe, ei kukaan tunne minua."
Cass epäröi. Hän ajatteli tovereitaan ja kuinka heidän saippuakuplansa särkyivät. Kuinka voisi hän suojella heiltä salaisuuden?
"Jos tarvitsette rahaa siihen, niin sanokaa. En tahdo kuluttaa aikaannekaan sitä vastaavalla tavalla korvaamatta. Bookhamilla on tuhat dollaria maksettavaksi, jos sormus löytyy. Kohotan summan kaksinkertaiseksi, jos autatte minua tässäkin asiassa."
Cass luuli sentään, että se oli mahdollista. Hän voi ottaa neidin mukaansa kenenkään siitä tietämättä; voi sitte sanoa tovereille, että tarvittiin vielä muutamia todistuksia ennenkuin palkinnon saisi nostaa, ja jos hän sitte jakaisi saaliin toisten kera, ei kukaan virkkaisi mitään. Hän vastasi päättävästi: "Minä vien teidät sinne."
Neiti otti hänen molemmat kätensä omiinsa, kosketti niitä huulillaan ja hymyili kiitollisesti. Hänen kasvojensa surullinen ja umpimielinen ilme oli kadonnut yhtäkkiä ja kiemaileva ynnä samalla veitikkamainen katse hänen tummista silmistään teki kaikille vaikutuksille herkkään Cassiin niin suuren vaikutuksen, että hän läksi talosta jokseenkin sekavassa mielentilassa. Samalla johtui hänen mieleensä, että mitähän neiti Porter ajattelisikaan, jos hän saisi kaiken selville. Mutta hänhän palaisi tämän luo onnellisempana ja tuhatta dollaria rikkaampana. Miksi hän nuhtelisi itseään siitä, että kaunis nainen ja surullinen juttu olivat häneen vaikuttaneet? Hän tunsi, kuinka miellyttävä naisen läheisyys oli, kun hän illalla auttoi tämän postivaunuun, ja erään toisen matkan muisto ei estänyt häntä lohduttamasta tätä naista, jota hän katsoi olevansa velvollinen lohduttamaan. He olivat sopineet siitä, että Cass antaisi neidin laskeutua vaunuista hotellin edustalla poikkitien risteyksessä, mutta itse jatkaisi matkaansa Blazing Stariin; puolenyön ajoissa tulisi hän sitte neitiä noutamaan, jos hän näki mahdolliseksi tämän huomaamatta viedä mainitulle paikalle. Päivä jo valkeni, kun postivaunu pysähtyi tienristeyksessä, missä ravintolan ruoka- ja tarjoiluhuoneen valo loisteli itäisen aamuruskon kera. Cass laskeutui vaunuista, jätti neiti Martimerin emännän huostaan ja palasi vaunuun, jonka ilman monet vielä makaavat matkustajat olivat turmelleet. Cass huomasi vapaan paikan vaunujen katolla ja kiipesi heti sinne ja istuutui hyvinkäärityn olennon viereen. Tämä liikahti samassa hieman ja kuiva ääni sanoi: "Hyvää huomenta!" Se oli neiti Porter.
"Oletteko istunut täällä kauvan?" sammalsi Cass.
"Koko yön!"
Mieluummin olisi Cass hypännyt alas vaunuista, jotka juuri lähtivät liikkeelle, päästäkseen selityksistä joiden nyt välttämättä täytyi seurata. Hän tunsi, että hän näytti hämmentyneeltä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä siihen. Siitä huolimatta heittäytyi hän, kuten kaikki kokemattomat tunteelliset luonteet, heti ansaan. Hän kertoi tytölle kaiken, paljasti yksin salaisuutensakin ja istui sitte onnetonna, omantunnonvaivojen ahdistamana ja selvästi tietoisena siitä, ettei ollut saanut mitään aikaan suoruudellaan.
"Ja hän on siis" — sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen — "teidän
Maynne?"