"Se oli rehellinen taistelu", sanoi syytetty, ei aivan ilman turhamaisuuden pilkahdusta, sillä hän tiesi, että kaikki uudisasukkaat ahmivat hänen jokaisen sanansa. "Ja voiton saavutti luonnollisesti se, joka varmimmin ja ravakammin voi käyttää asettaan. Edellisenä iltana olimme Lagrangessa ja pääsimme silloin molemmin puolin selville yhdestä ja toisesta, sillä meillä oli molemmilla neljä ässää pelissä. Ensin jouduttiin käsikähmään, ja me löylytimme; mutta kun sitte toinen meistä oli ryöstäytynyt irti toisen käsistä, voitiin asia sen jälkeen ratkaista ainoastaan luodilla. Auringon noustessa seuraavana aamuna lähti hän Lagrangesta, ja minä läksin tunkeutumaan pensaikon ja vesakon lävitse ja niin törmään — aivan sattumalta — hänen kanssaan yhteen juuri maantiellä. Minä sieppaan pistolin ja huudan hänelle. Hän liukui alas hevosen selästä ja etsi suojaa hevosen takaa, samalla tarttuen revolveriinsa. Mutta hevonen nousi takajaloilleen ja sysäsi hänet tieltä nurmikolle, jossa minä muutamalla laukauksella ammuin hänet maahan.
"Ja sinä varastit hevosen?" kysyi tuomari.
"Minä pötkin tieheni", vastasi huijari yksikantaan.
Kuulustelu ei antanut asialle sen enempää valoa; Joe ei tiennyt uhrinsa nimeä eikä hänen elinsuhteitaan. Hän oli ollut tuiki tuntematon mies kaikille Lagrangen asukkaille.
Oli myrskyinen iltapäivä, ja sitä paitsi oli uudisasutuksella sangen myrskyistä. Puhuttiin siitä tavattomuudesta, että tuomio lykättäisiin. Ehdotus, että Joe ensin hirtettäisiin hevosenvarkaudesta ja sitte asetettaisiin oikeuden eteen murhasta, hylättiin tosin inholla, mutta sitä vastoin oltiin sitä mieltä, ettei murhalle annettaisi enempää merkitystä kuin pidettäisiin sitä todistuksena hevosenvarkaudesta. Tilapäistä tuomioistuinta avustamaan oli saapunut muiden muassa kruununvouti. Cass oli vetäytynyt syrjään koko asiasta, sillä se muistutti hänelle vain hänen surullisia kokemuksiaan. Kantaen kuokkaansa, paistinpannuaan ja eväspussiaan oli hän juuri matkalla uudisasutukseen. Sen johdosta, että hän oli ottanut mukaansa työaseensa, jotka juuri olivat hänen ammattinsa tunnusmerkit, näytti siltä kuin hän olisi menossa kullan etsintään, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään määrää laiskottelevalle kävelylleen. Harhailtuaan ympärinsä kokonaisen kolmen tunnin ajan tuli hän vihdoin maantielle, jota kuitenkaan tuskin saattoi erottaa tiheistä, punaisista pölypilvistä, joita tuuli tuprutteli rajuin puuskahduksin puhaltaessaan vuoriseinää vasten. Paikka, johon hän oli saapunut, tuntui hänestä tutulta, vaikkakin hän siellä saattoi havaita äskettäin kaivettuja kuoppia aivan tien varressa sekä niiden ohella pengottuja multakasoja, joka kaikki näytti osottavan, että jokin kullankaivaja oli täällä äskettäin työskennellyt. Hän seisoi vielä ajatuksiin vaipuneena, kun tomupilvi äkkiä laskeutui, ja nyt huomasi hän seisovansa paikalla, jossa murha oli tapahtunut. Puuttui ainoastaan kuollut ruumis ja sen silmäänpistävänä vastakohtana eloisa ja sievä nuori tyttö, jotta asema olisi ollut aivan sama kuin viime kerrallakin.
Kuollut oli tosin poissa, mutta kun hän kääntyi, näki hän taasen neiti Potterin muutamien askelten päässä takanaan, hevosella kuten viime kerrallakin ja yhtä eloisana ja tarkkaavaisena kuin heidän ensi kertaa tavatessaan. Kun hän oli taikauskoinen, värisytti häntä kylmästi kauttaaltaan, ja sen jälkeen tunsi hän suurinta vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan.
Tyttö tervehti ainoastaan nopealla päännyökähdyksellä. "Tulin tänne vain muistoani elvyttämään", sanoi hän, "sillä herra Hornsby sanoo, että minun jonakin päivänä tulee vielä esiintyä todistajana."
Cass nojasi välinpitämättömästi lapiollaan maahan eikä vastannut sanaakaan.
"Entä te sitte?" kysyi tyttö.
"Minä tulin tänne sattumalta, ollessani kullan etsinnässä, muuten en suinkaan olisi tullut tälle paikalle."