»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti sairaalasta».
»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»
He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt hyvän vaikutuksen heihin.
»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»
Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän epäluulonsa katosi.
»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.
»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan huonetta.»
Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.
»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten näette, se on suuri ja hyvin mukava.»
Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja haat olivat lukitut munalukoilla.