»Saanko nähdä La Savoien matkustajaluetteloa?» kysyin.
Hän antoi sen minulle.
Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä, mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään merkittynä sanan »sairas».
»La Lorraine lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.
»Niin, sir.»
»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»
»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.
Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän tapauksia.
Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.
Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon näki vaivaa?