Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani, jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini. Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.
Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää, minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.
Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle. Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä. Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä, valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan luoksemme ihmisjoukon läpi.
»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen. »Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat hylkäämme sinut tällä tavoin.»
»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä. Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».
Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»
»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan laivan keulaan päin.
Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.
»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»
Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan yli, ennenkuin se vedettiin sisään.