Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.
»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»
Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät katsoivat ohi olkapääni ylitse.
»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».
Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta, ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.
XIV
Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi
Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen — mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.
»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»
»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä —»