»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti. »Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa hänessä.»
»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian paljon.
Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia hampaita.
»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»
Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan. Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.
— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni, mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja huolesta.
»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.
»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille, että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»
»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin silmäluomin.
»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»