»Ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään.
Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.
»Neiti Kemball», sanoin, »aion pyytää teitä avukseni, jos saan».
»Luonnollisesti saatte.»
»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»
Hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi minuun.
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus, meillä kahdella!»
»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan nopeammin suonissani.
Hän katsoi minuun hetken vähän kahden vaiheella.
»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua, herra Lester?