»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»
»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin uskomattomalta…»
»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn eli Bethunen suhteen.»
»Mikä hänen oikea nimensä on?»
»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä oikea.»
Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle. Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn olosta laivassa.
Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään. Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.
Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle, jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa. Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka oikut olivat hänelle selittämättömiä.
Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä silmiä.
Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen — vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.