»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.
»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui kuitenkin tyhjälle tuolille.
»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»
Hänen katseensa sai heti totisen ilmeen.
»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa. Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»
»Sydäntautiako hän sairastaa?»
»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi varovainen.
»Onko hän vielä vuoteen omana?»
»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei ole paljon toisin menettelemisen varaa.»
Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja ruusuisena kuin Diana.