»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta, oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa — niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun sisääntullessani.»
Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.
»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari, kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay oli sanellut teille, sanoitteko niin?»
»Kyllä.»
»Ja hän oli aivan terve?»
»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin vatsakipua.»
»Mutta hän voi kuitenkin hoitaa liikeasiansa?»
»Kyllä, varsin hyvin. Hänen sairautensa ei ollut mitään vakavaa laatua.»
»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne.
Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»
»En kauempaa kuin viisi minuuttia.»