»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen, mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»
»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»
»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka. Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi. Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta, jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai puhutte ranskaa, herra Lester?»
»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä j'ai tu as, il a.»
»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»
»Osaan myöskin sen lauseparren, jonka Mark Twain on tehnyt kuolemattomaksi.»
»Tiedän — 'Avez-vous-du-vin?'»
»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole. Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on ollut Ranskassa.»
»Niin, kyllä! Tuossa hän nyt tulee vaatimaan tuoliansa.»
»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä», panin vastaan.