»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»
»Enemmän kuin kylliksi; en halua ketään muita huvittamaan itseäni.»
»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan usko, että olette enää sairas!»
Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia, uskomattomia unelmia.
Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla. Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini, ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan päin, vaikka se kävikin hitaasti.
Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä ajattelen, Royce saa kiittää.
»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin ikävä, neiti Kemball».
»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin mieltynyt mereen!»
»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä» — niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi, jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.
»Herra Royce!» huusi hän. »Äiti!»