»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän huomisaamuna.»
Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.
»Mitenkä Martigny voi, tohtori», kysäisin.
»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt sanan minulle.»
»Mikä hytti hänellä on?»
»Numero 375, ulkohytti ylemmällä kannella.»
Sen sanottuaan hän juoksi portaita ylös.
Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä, kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät itsestään.
Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.
»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa, niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».