»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin, herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn? Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän salavehkeilynsä tarkoituksena?»
»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.
»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä hänelle?»
»Tehdä hänelle? Viedä kotiinsa, tietysti.»
»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin, herra Lester.»
Oivalsin hänen sanoissaan esiintyvän viisauden ja sanoin sen.
»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin löydettävä hänet, neiti Kemball.»
Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet ulos.
Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin. Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni. Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan; mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin. Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä…
Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin? Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! — kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!