»Ei, jos käyttää poliisin apua», sanoi hän. »Ehkäpä siinä piankin onnistuisitte, jos pyytäisitte poliisia auttamaan teitä.»
»Mutta, paras herra Martigny», väitin, »minun on mahdotonta pyytää poliisin apua. Neiti Holladay ainakaan ei ole tehnyt mitään rikosta. Häntä on hyvin yksinkertaisesti haluttanut matkustaa ilmoittamatta siitä meille.»
»Sallikaa minun sitten sanoa, herra Lester», huomautti hän pienellä ivanvivahduksella, »että en oikein voi käsittää huolehtimistanne hänen suhteensa».
Minä huomasin tehneeni tyhmyyden; minun oli meneteltävä varovammin.
»Aivan niin yksinkertaista ei se kuitenkaan ole», sanoin. »Viime kerran, kun näimme neiti Holladayn, hän sanoi olevansa sairas ja että aikoi lähteä maa-asuntoonsa lepäämään. Mutta sen sijaan, että lähtisi sinne hän matkusti Ranskaan ilmoittamatta siitä kenellekään — niin, tekipä hän vielä kaikkensa, ettei häntä löydettäisi. Sellainen menettely tuntuu niin ylimieliseltä, että me katsomme velvollisuutemme vaativan ottaa selon, miten asian laita on. Sitäpaitsi hän sai satatuhatta dollaria puhdasta rahaa meiltä kaksi päivää ennen matkustamistaan.»
Näin hänen kääntelehtivän levottomana vuoteellaan; etuni ei siis ollut aivan pieni. Eipä mikään ihme, että hän hermostui näiden salaisuuksien paljastumisesta, jotka eivät olleet mitään salaisuuksia.
»Ah», sanoi hän hiljaa, ja vielä kerran »ah! Niin, näyttääpä vähän ihmeelliseltä! Mutta jos olisitte odottanut kirjettä, niin ehkä —»
»Otaksutaan, että olisimme odottaneet, eikä olisi tullut mitään kirjettä — otaksutaan, että juuri tämän odotuksen vuoksi tulisimme liian myöhään?»
»Liian myöhään! Liian myöhään mihin, herra Lester? Mitä te sitten hänen puolestaan pelkäätte?»
»En tiedä», vastasin, »mutta jotakin — jotakin! Emme missään tapauksessa voisi vastata asiasta viivyttelemällä.»