»Ette», myönsi hän, »ehkä ette! On kyllä oikein, että tiedustelette. Toivotan teille onnea — olisi ollut hupaista, jos olisin voinut itse auttaa teitä; tuossa jutussa on niin paljon, mikä kiinnittää mieltäni; mutta pelkään, että se on mahdotonta. Minun täytyy saada lepoa — minun, jolla on niin paljon liikeasioita vaatimassa kaiken huomioni ja niin vähän halua lepoon! Eikö se ole kohtalon ivaa?»
Ja hän veti huokauksen, joka epäilemättä oli paikallaan.
»Aiotteko matkustaa Pariisiin?» kysyin.
»En, en heti. Hovressa tapaan minä asiamieheni ja toimitan liikeasioita hänen kanssaan. Sitten haen jonkun rauhallisen paikan rannikolta ja lepäilen siellä.»
— Niin, — ajattelin itsekseni, ja se säpsähdytti minua — Etretatiin! —
Mutta en uskaltanut lausua sitä sanaa.
»Kirjoitan teille, kun olen saanut vähän asioitani järjestykseen. —
Missä otatte asuntonne Pariisissa?»
»Sitä emme ole vielä päättäneet», vastasin.
»Me?» toisti hän.
»Niin, enkö ole vielä puhunut sitä teille? Herra Royce, nuorempi päällikköni, on mukanani — hän on ollut vähän heikko, ja hänen myöskin tarvitsee levätä.»
»Samantekevä, missä asutte», sanoi hän. »Kirjoitan teille poste restante. Olisi hauska, jos te ja ystävänne tahtoisitte tulla tervehtimään minua, ennenkuin palaatte Amerikkaan.»