Hänen äänessään ilmeni kohteliaisuutta, sydämellisyyttä, joka melkein teki minut aseettomaksi. Sellainen paatunut konna! Ihan teki pahaa etten voinut olla hyvä ystävä hänen kanssaan, niin suurta iloa minulle oli hänen seurastaan.
»Meille olisi suuri ilo, jos saisimme tulla», vastasin, vaikka tiesin hyvin, että tarjousta ei tultaisi koskaan käyttämään. »Olette hyvin ystävällinen.»
Hän teki torjuvan liikkeen kädellään ja antoi sen sitten pudota väsyneenä alas vuoteelle. Ymmärsin, että hän halusi jäädä yksin. Ja itse olin myöskin valmis menemään; olinhan saavuttanut kaiken, mitä olin voinut toivoa saavuttavani; jos en jo nyt ollut riistänyt häneltä epäilyksiänsä, niin en voisi sitä koskaan tehdä.
»Väsytän teitä», sanoin ja nousin kiireesti. »Olen tehnyt hyvin ajattelemattomasti!»
»Ei», väitti hän vastaan; »ei!» Mutta hänen äänensä oli melkein kuulumaton.
»Niin, parasta on, että menen», sanoin. »Suokaa anteeksi minulle!
Toivon teidän pian paranevan!»
Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua kuiskaavalla äänellä.
Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.
»Mistä johtui, että muutitte mieltänne?» kysyi hän.
»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne.
Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»