»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen juoksussa.
»Oh, tosiaankin! Sitä en minä tiedä, monsieur.»
»No, samantekevä! Minä otan hänestä selvän itse.»
Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu. Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.
Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni? Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani — oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä? Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri, niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.
Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria ajamaan Hotel Continentaliin.
»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»
Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän, kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.
Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina, ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.
Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän epäilin kykyäni pettää häntä.