»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi hän.
Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?
Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi, kaksi ja kolme yhdessä.
»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on tärkeä tapahtuma.»
Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.
»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt pitkän matkan.»
Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!
»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän oikein on!»
Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.
»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»