»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh, ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan — hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»
Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän pysähtyi huudahtaen riemusta.
»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»
Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle käännettynä kuului:
»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»
Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten luettelo.
XVIII
Huntu kohotetaan
Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle. Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär! Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen. Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut. Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.
Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota, ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti, joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.