Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea; se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme sisään.
Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta, antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet — oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.
Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille, takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa, hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken, mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.
»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Hän on kuollut.»
Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi, mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen katseen kirkasti selvä ilo.
»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen, häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»
Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen ristiin pantuja käsiään.
»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on toimitettava se».
Nainen nyökkäsi.
»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen luo!»