»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä — hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää, että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen itseään. »Ja mieheni oli kuollut…»
»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.
»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt, mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin, mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä — lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren pirskottamana.»
Hän värisi ja pani kädet silmilleen.
»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin nuoremmalle naiselle.
»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille, monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.
»'Oletko se sinä, Frances?' kysyi hän.
»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa, monsieur Holladay!'
»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää, ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin; ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»
»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen kyyneleensä.