»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä; nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä, mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi hän kirjoitti kirjeen.»
»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti
Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»
Hän nyökäytti.
»Niin», sanoi hän; »hän siis kirjoitti kirjeen oi, teidän olisi pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto. Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»
Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.
»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli, monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja suunnitteli…»
Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Rahat?»
Hän otti avaimen taskustaan ja antoi sen minulle.
»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme ole koskeneet rahoihin.»