Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku, joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa. Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen taskuuni.
»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he ovat armeliaita.»
Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa kanssa yksin.
Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta olin tuntenut vetovoimaa häneen.
XIX
Jutun loppu
Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi kuvata!
Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta varten.
Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä, ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.
Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.