»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»
»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia yhdellä.»
Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko. Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.
»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se on hyvä loppu.»
»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.
»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole ainoa.»
»Eikö?»
Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut tyyntyäkseen.
»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä olisimme päähenkilöt.»