»Onko se miehen vai naisen nenäliina?»
»Naisen luonnollisesti.»
Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni, nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut poliisille.
»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään, joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»
Todistaja ravisti varmasti päätään.
»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat, hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»
»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»
»Huutaneen apua, kutsuneen väkeä», vastasi Rogers.
»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään.
»Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.
»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja sanotte, miten hän oli puettuna?»