Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso. Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.
Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta, jollei…
»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella todistajaa, herra Royce?»
Päällikköni ravisti hiljaa päätänsä, ja Brooks lähti todistajapaikalta.
Taaskin kuiskailivat tuomari ja Singleton keskenään.
»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi ensiksimainittu vihdoin.
Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.
»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg häneltä.
»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»
»Tunnetteko te tämän?»