Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla, voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin. Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta joka askeleella.
»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun käsittelyn huomiseksi.»
Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.
»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»
»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.
Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa, lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin, niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan. Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän eli hyvissä olosuhteissa.
Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut, jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin? Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!
Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt…
Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni puoleen.
»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»