Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.
»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.
»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»
Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.
»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»
Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta. Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja kuiskasi liikuttuneella äänellä:
»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan unohtamaan sitä!»
Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon kädessään olevaan kangaslappuun.
»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»
»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»