»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»
»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään todennäköistä?»
»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»
»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta. Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään — itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää jäljelle?»
»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan himo.»
Hän nyökäytti päätään riemukkaana.
»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»
»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»
»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa — tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden — muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta. Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta vanhempi kuin neiti Holladay.»
Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.