»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme, että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi, pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa, että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa, vai kuinka?»
»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä. »Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»
Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.
»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on olemassa toinen selitys. Holladay ei ole pitänyt huolta aviottomasta lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii yhteen, vai kuinka?»
»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»
»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö huomaa sitä?»
»Kirje?»
Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.
»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän, mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»
»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte selittää vähän tarkemmin.»