»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla selvillä Rogersin viasta?»
»Viasta?»
»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on minulle arvoitus. Miten voi joku toinen tietää sen, kun ei Rogers itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»
»Mutta…» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni virittänyt?
Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun. Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin, että minun täytyi olla varovainen.
»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille», sanoin.
»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»
»Eikö?»
»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että veisi kirjeen tutkintotuomarille.
»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.