Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä osalliseksi rikokseen.
»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»
»Milloin hän lähtee?» kysyi Royce tukahtuneella äänellä.
»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut — se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»
Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen uudelleen.
»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»
Hän vaikeni hetkiseksi kuin olisi punninnut sanojaan.
»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät. Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella. Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan vähimmän lupaavia.»
»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi tarpeelliset määräykset.
Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti
Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.