Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan onnettomuutta ennustavalla tavalla.
»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta, että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»
»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.
Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe, ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.
Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen — suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän säikähti ja tuli liikuttuneeksi.
»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti hänet pienellä käskevällä liikkeellä.
»Ei, ei!» kuiskasi hän käheästi. »Älkää puhuko!»
Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se kokonaan toisella äänellä.
»Minulla on rahat, joita olette pyytänyt», sanoi hän ja ojensi käärön.
»Kiitos», jupisi hän.