»Haluatteko laskea ne?»
»Ei, sitä ei tarvitse!»
»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.»
Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja sulki kasvot käsiinsä.
Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.
»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa eteishuoneessa.
»Niin — hyvin.»
Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?
»Hän on tietysti kysynyt neuvoa lääkäriltä?» kysyi Royce.
»Kyllä, tietysti.»