»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen, sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»
»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet…»
»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia uskottavaksi poliisille.»
»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»
»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että ihmettelen missä olette sen oppinut».
»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa, ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen. Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja…»
»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä ranskalaisista».
»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka jokainen käsittää, kun taas täällä…»
»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden maa ja…»
»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.