Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä. Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin mielissäni kun sain seuraa.
Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin, kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.
»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on neiti Frances Holladayn hovimestari.»
Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta itsensä ja painui takaisin paikalleen.
»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.
Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.
Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi kovin liikuttuneena.
»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.
»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten, Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole nähneet häntä.»