Nousi pilvi luotehesta, Toinen lännestä läheni; Se kuin lännestä läheni, Se muutui Neiren haaksi; Se kuin nousi luotehesta, Se muutui kestin haaksi. "Jo mun kesti kerran petti, Hukutteli huoran poika, Söi mun syötetyt Sikaini, Joi mun joulu-tynnöriini. — — Minun pieni pelto-paitain Tahto verkaista hametta, Minun verkainen hameeni Tahto vyötä kullattua, Minun vyöni kullatuini Tahto raskaita rahoja, Minun raskaat rahaani Tahto nuorta kauppamiestä, Minun nuori kauppamiehein Tahto männä muillen maillen, Muillen maillen vierahillen. Puhui purjehen siaan, Kantoi hahteen kalunsa. — — — Hikois' Hirvi juostuansa, Joi Hirvi janottuansa, Herantiestä lähtehä. Siihen kuolansa valutti, Siihen heiti haivenensa; Siihen kasvoi tuomu kaunis, Tuomuun hyvän herälmän; Karkais siihen kataja kaunis, Katajahan kaunis marja; Joka siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen; Joka siitä lemmen leikais, Se leikais ikuisen lemmen. Jesuksen jätän siaani, Maaria hyvä majaini, Hyvä on toisten tullakseeni, Parempi palatakseeni Ennen tehruillen teloillen, Aluttoillen anturoillen. Kennenkäs on telat tekemät? Kennenkäs on anturat alomat?" "Jesuksen on telat tekemät! Maarian on anturat alomat."
G—nd.
VANHOIN SUOMALAISTEN AJANLUVUSTA.
Ihmiset on jo vanhoinna aikoinna löytäneet tarpeelliseksi, että jollakulla tavalla meärätellä ajan kulua. Se on ollut päivällä kesäsinnä aikoina, kuin talvisinna — niinnä pitkinnä öinnä, tarpeellinen että selittää ajan ja päivän juoksua. Jokainen kansa on eri-tavalla kokenut tätä toimittaa, ja omalla loavullansa nimittännyt näitä ajan muutoksia. Ennen kuin kellot, tunti-lasit [ Timglas ] ja tuntipassaat [ Timwisare ] tulivat tietyiksi, niin oli melkein vaikia ja ehkä mahotoin, että tasoittaa ja luettaa tunnin kulumista. Kuitenkin ovat ne vanhat Suomalaiset, ilman näitä tarpeita, tässäkin asiassa melkeen ymmertännyt tarkoitella sekä hetken[21] että tunnin miärät; niin että niillen vielä nytkin ei ouk kellosta talvista, eikä huolla tunnintuikkareista[22] Päivä on heilien niin kuin muillenkin ollut se johtattaja, joka osotti heillen ajan-juoksut, ja josta hyö parraaittain taisivat ajanluvut tarkoitella. — Pävännousun- päivänlaskun- ja syvänpäivan-aikaa eroittaa vähä kukin, kuin myös, että päivä vuorokauven piästä loistaa entisellä kohallansa; mutta että tasoittaa tätä vuorokautta yksissä meärätyissä ja yhtäläisissä osissa, siihen ei pystyk joka miehen kynnet, ja onkin ilman kellota varsin mahotointa. Eivät Suomalaisetkaan osanneet kellon puuttehessa tätä toimittoo, mutta ymmärsivatpä kuitenkin jakaella vuorokauttensa vissiin erilaisiin osiin, joita ne aivon hyvin tiesivät toisistaan eroitella; ja tulivat sillä aikaan, koska heill' ei ollut toista parempata.
Se on uskottava, että se roaka ihminenkin ensin hoksaisee, että aurinko jonkun vissin ajan peästä paistaa taivaalla sillä kohalla kuin ennenkin, tahi että se aina vuorollansa kulkoo omia vanhoja polkujansa.
Koska hään oli näin yhen vuoronsa matkaasek tehnyt, niin Suomalaiset kuhtuivat ajan, joka oli sillä välillä kulunut, Vuorokausi.[23]
Tämän vuorokauven jakoivat hyö siitten kahteen peä-osaan, joita hyö kuhtuivat "Ajat", nimittäin, päivän - ja yön-aika.
Päivä t. päivä-kausi,[24] kuhtuivat sen ajan kuin päivä paisto, ja olivat toimessaan; ja
Yö t. yö-kausi,[25] silloin kuin oli pimiä, ja hyö lähteneet levollen.
Mutta koska päivä ja yö ei tullut perätyksin ja järjestään, vaan verkkaisella ajan kululla, niin kuhtuivat sitä aikoo, joka oli heijän välillä, ja ikään kuin eroitti heitä toinen toisestansa, "oamu ja ilta."