Lensivät tiehens; — vaan autuas vaimo, Nauroit niin laupias', sulalla suullais; Kysyit niin kiivaas': "mikäs nyt vaivaa! — Koskas sa huusit?"
Kaikk'? mitä kurja, mun mielessäin mieltyi: Ketä? ma viereini viettelis'n vielä? — Panisin pauloihin? — "Kuka, o Sappho! sun Murheiseks' muuttaa?"
"Pavoss' jos liene? — Koht kiäntaköön tänne! Lahjais, jos laittaa?[1] — Niin laittakoon toiset! Jos se ei taivuk! — sen taipua pitää Tahtons'kin vasten!"
Tule mun luoksein, ja murheini muutak Iloksi jälleen! ja mitä mull' puuttuu, Ja mieleini halaa, täytä! ja taivuk Piikahais puoleen!
[1] Laittaa, t. moittia, förakta, försmå.
2.
YHÖLLEN RAKASTETULLEN TYTÖLLEN.
ODE.[164]
Se miesi on miekoinen mielestäin vielä, (Hään ihtesäk Jumalan julkiseks' luulee) Kuin vieressäis istuu, ja keviäll' kielell' Kultansa kuulee.
Suullais ja naurollais viettelet mielen. Sytämein syttyy, ja mieleini muuttuu! Nähten sun silmäis — niin katoa kielein, Ja puheini puuttuu.