Sirkka laulo lystiksensä Huviksensa hyräeli Mättähällä mesikkoisa Siinä kukkien seasa,
Kallio.
RUNO.
Pois meni merehen päivä, Poijes kuiluna keränä, Laillisille lainehille; Meni kevät, meni kesä, Kukkinensa, kultinensa, Meni linnutkin minulta Muille maille laulamahan; Jo menivät — — — — Jo tulivat Kaikki tulivat takaisin, Tulihan koilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tuli ne iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, Ei tule' syän alaini, Ei ikänä, ei eläisä Tule' mieli miekkoseni, Toivottavani takaisin. Veikko kulta, veli kulta, Älä nuhtele minua Josma sentähen murehin, Tahi ryhtynen Runolle!
Kallio.
OMA MAA.
Oma maa mansikka; Muu maa mustikka.
Vallan autuas se jok' ei nuorena sortunu maaltaan, Hyljetty onnensa kans' urhoin hauvoilta pois. (Ei sopis miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas — tahtoopi huokata ees.) Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vielä'in viljavat veet. Ei mun mielestä, ei, mee pohjolan tunturit, joilla Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi. Siell' eli toimesa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset seät; revon tult' ovat taivahat täynä, Kauniimmat kattoa kuin aamulta alkava koi. Oi, Te pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa, Myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans'! Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähteet ja kuun. Siellä mun huoleeni on, ja siellä ne muinosat muistot, — Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks', Kauniimpi, kalliimpi on mulla — mun syntymä maa.
Kallio. ————-