Kieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden, joka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba neiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä huolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja Ruotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet näki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä kävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka lempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja äitinä, — hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi timanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun, ajattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea itsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.
"Osaani tyydyn, minkä saan, ja kiitän Herraa armostaan" —
kirjotti hän,— Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi sydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo onnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!
Näin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan sinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen kevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse siitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille. Silloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli lapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut lapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras ystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli Birgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen kuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen. Wisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut muita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin seisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua tuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän toisensa useammin.
Mutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava neitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei nähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka kuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen täytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian alettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä sanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat… ja leskikuningattaren hovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.
Kuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun lapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja mainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko maailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He ihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta versoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin tämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta, jonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En unhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä, jossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja kysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski häntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti olivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin. Mutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä sotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset olleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen tietää, kuten myöhemmin tein.
Oli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen tähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana, kun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni pois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa kiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin miettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä silloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.
"Olet reipas poika… tarkotan, että voin luottaa sinuun!" — Niin voi hän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle päätään.
"Voitko myös olla vaiti?" kysyi hän sen jälkeen.
"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!" vastasin minä.