Että hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras muistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän tarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului pitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle tuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa sietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa ja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan. Wadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana herttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen. Leskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa — sillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa poikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, — mutta saatoin kyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana, että oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.
Minulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule hänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn kuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna kuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä oli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan kaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan mietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi hän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:
"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden kera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa leskikuningattaren käteen!" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi minua terävästi ja tutkivasti silmiin.
"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?" kysyi hän sitten.
"Kyllä, muistan hyvin."
"Hyvä!" sanoi silloin kuningas. "Uskon, että voit vaieta, ja sentähden, kas tässä", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, "tämä on sinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen omiin käsiinsä!"
Punastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti minulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi tyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää kirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin sitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun moni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta asianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki tiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut, että tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut epäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.
Neiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa, kummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai neidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat kirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin, eikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin valtakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden saattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja kuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että kuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja täällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta vastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin kuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen vastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en mielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan kuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä rakkaus kuopatuksi maan multaan… voin kai sanoa, kun ajattelen, millaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin niin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.
Pahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän kirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta — neiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.
Kerran Narvassa — kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt antautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli Ruotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la Gardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, — silloin kutsui hän minut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen puhutellessaan minua Wernamossa.