"Saat mennä kotiin", sanoi hän, "ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi ja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!"
Minä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen kuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut onnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja yhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä leskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle kuninkaan kirje oli vietävä.
Oli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar koko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli niin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin ulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin soihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma Augdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää tätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli minun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään ehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan henkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.
Näin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa, kuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja, joiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi pakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä esteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle, joka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa eteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja täällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin mahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka se puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä sanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti saada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei häiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet mitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta valituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja miehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.
Ei kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan tummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut, kun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle tielle.
Tämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen järvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan kihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse suunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä rakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän puolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja ajatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut monia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida rauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa Adolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan. — Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä! Minä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta en hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa hetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa tehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina ojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.
Silloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba neiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo kirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua hänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia, kuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire löytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he esiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi uhrinsa kimppuun.
"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin", huudahti toinen heistä, ja ääni oli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. "Mutta niinhän se on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee ystäviä ja sukulaisiakin…"
"Oh, rakas ystävä", puuttui toinen naureskellen puheeseen, "Ebba neidin tarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän ja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään… älkää panko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se, joka ei minua pitäisi kunniassa."
Oli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys johtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren hovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä. Tarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden ja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle. Mutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari neitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät hänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella nuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja surusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.