"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!… Ja hän on niin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt sellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut häneen, katsonut silmänsä puhki… ja kuningas sitten…"
"Ja kuningas?"… kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä kummastuksella.
"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin kuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista…"
"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!"
"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on päivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt, päivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli teitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä annettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat siivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään."
Ebba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain löytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut helppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä terävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja surullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja hänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen virta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.
"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta", kysyi hän, mutta ääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä kyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian odottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä heti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: "Jollette tahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani."
"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren istuimella!" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.
"Jos niin olisi", vastasi Ebba neiti hymyillen, "jos niin olisi, pitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen sijaan pyydän samaa oikeutta itselleni."
"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!" vastasi hovineitonen ja poistui niskaansa keikauttaen.