"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies… mutta minä tahdon lähettää kirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin. Odota minua täällä!" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän kirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun jonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja kerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen tarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen ilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita Gräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.
"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!" huudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: "Johan Kasimir Lejonhufvud!" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi: "Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin sotkuinen kuin se onkin!"
Nyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei koskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin ratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma kuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin itsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli punottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, — lukuunottamatta vanhaa kreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja kuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli sovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua jalallaan Ruotsin maaperälle.
Surullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja minä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän antoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän — sillä sain sittemmin tiedon sen sisällyksestä — pyysi saada (vaikkakin hän oleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen armoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, — uskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin kaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.
Minulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli Wadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa kirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa. Hän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän kirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli ratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui tornissa.
Tämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän sai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon, ja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet nähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.
"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun koskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa", sanoi hän.
Ja näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja hänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin kreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen ajan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin kuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta, että sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä, jonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.
2.
Ebba neiti.