Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

by C. Georg Starbäck

Mutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna purjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia laivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin kauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui aamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta unesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen hyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä sekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan käskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.

Palatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin linna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu, ja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja kellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta siintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja kirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin uskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan nähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin veljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi Sten, ja — heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven Bårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli laitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.

Niinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen tervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt ehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut, jotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa nostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja epätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion kuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan hevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin päätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen lippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään, siten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän sanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo Bårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin, näin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä viittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me ratsastimme pois.

Nyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi totta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä tämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt suustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa synnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä omaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset saapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa lujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta tämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet kohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. — Kreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään. Sven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas mukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja valittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään joutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle hankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa ajaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan toisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle — hänellä ei ollut muuta keinoa — ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut lippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja poikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin sydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta hänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.

Mutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan joukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli jonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi Ruotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin hänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja lippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla. Kaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä liikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?

"Luulin nyt", niin päätti poika parka, "että ehtisin pakoon tänne puiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan toisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin juoksemaan."

Hän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat olivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli väsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi, oli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.

"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki", sanoi hän; ja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin askelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja muita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin kreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja minun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan rukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian lähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki tuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.

Tietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen taloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti eteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja surullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana näin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti nähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta eteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan, niin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja hymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä vaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus oli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni pelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa ja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.

Surumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja kysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin laukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni, että hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan suuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven Bårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut kertomukseni, ja sanoi: